Opettele halaamaan puita

"Ei se mitään jos menee metsään, sitten voi halata puita." Tällainen lapsen sanoma viisaus jäi joskus mieleen ja tein siitä itselleni henkisen huoneentaulun. Minähän menen nimittäin metsään jatkuvasti näiden hommieni kanssa, harhaudun sivupoluille, tai yritän jotain sellaista missä minulla ei ole onnistumisen edellytyksiä. Yritän liikaa, genre on väärä ja olen liian tyhmä ja tietämätön kirjoittaakseni juuri siitä aiheesta.

Epäonnistuminen on aina noloa. Luulin että osaan. Enkä sitten osannutkaan. Annoin parasta itsestäni, avasin sydämeni koko maailmalle, ja sitten tulee kustantajalta kirje. Kirsti hyvä. Minulla on nyt surullisia uutisia. Olet selvästikin nähnyt paljon vaivaa tämän käsikirjoituksesi kanssa mutta. .. Joskus minulle on myös kirjoitettu tuohtuneena. Sinun käsityksesi maailmasta on kieroutunut, käsikirjoituksesi on vastenmielinen, mitä kriitikotkin ajattelisivat jos julkaisisimme tämän? Sitten voi käydä niinkin, että kirja kyllä näkee päivänvalon, mutta tyrmäys tulee myöhemmin, kun kriitikko, tai satunnainen lukija ei ole vakuuttunut teokseni kaunokirjallisesta arvosta.

Epäonnistumisessa ei pahinta ole se, että suuri määrä työtä tuntuu menneen hukkaan. Pahinta on nolous. Se että kuvittelin itsestäni jotain ja sitten minut palautettiin maan pinnalle. Näytettiin paikka nurkassa, pysy siellä kun et kerran osaa.

Mutta sen sijaan että musertuisi epäonnistumisensa vuoksi ja häpeäisi omaa huonouttaan kannattaisi ehkä oppia halaamaan puita. Siis oppia löytämään epäonnistumiseensa uuden näkökulman. Ehkä ei pitäisikään hävetä epäonnistumisiaan, vaan rakastaa niitä. Ehkä on juuri niin kuin Julia Cameron sanoo, jokaista luovaa menestystä edeltävät luovat tappiot.

Opi siis suhtautumaan tappioihin luovasti, halaa niitä sen sijaan että käännät niille selkäsi.